Kirjoittajasta:
Vera Miettinen on rikos- ja oikeustoimittaja, joka toimitti Suomen Podcastmedian Ylelle tuottaman huippusuositun true crime -podcastin Ex-jengipomo Keijo Vilhusen elämä. (Kuva: Satu Nyström)
Julkaisupäätöstä tehdessä rikoksen uhrit eivät ole päällimmäisenä mielessä, mutta se on vain hyvä asia.
True crime – ja rikosuutisointi – on bisnestä. Olisi minultakin tekopyhää sanoa, että miettisin vain rikoksen uhreja. Mietinkö rikoksen uhreja silloin, kun kirjoitin Alibiin juttuja henkirikoksista ja niiden tekijöistä? Mietinkö huumerikosten uhreja silloin, kun käsikirjoitin ja toimitin podcastin Ex-jengipomo Keijo Vilhusen elämä? Mietin kyllä sitä, että aiheet on käsiteltävä mahdollisimman hienovaraisesti ja uhreja loukkaamatta. Mietin sitä, että onneksi uhrien omaiset pystyvät itse valitsemaan, lukevatko tai kuuntelevatko he jutun vai eivät. Mietin sitäkin, että jos rikoksen tekijä ei esimerkiksi kadu tekojaan, se pitää käsitellä julkisesti hyvin varovaisesti tai ei ollenkaan. Mutta julkaisupäätöstä miettiessä uhrit tai hänen omaisensa eivät ole päällimmäisenä mielessä.
Ajattelen niin, että jos journalistien ensisijainen ja ehkä ainoa mietittävä asia olisivat uhrit tai heidän omaisensa, emme tekisi yhtäkään juttua rikoksista tai rikoksen tekijöistä. Tekisimme edelleen julkaisuja rikoksiin liittyvistä ilmiöistä, joissa kerrotaan asiasta yleisellä tasolla, mutta emme kertoisi esimerkiksi rikollisten tarinoita. Valitettavasti yleisen tason artikkelit eivät kiinnosta yhtä paljon, ja sen paljastavat tilastot: usein eniten yleisöä saavat ne podit, kirjat, uutiset ja ohjelmat, joissa kerrotaan vaikka yhden ihmisen tarina tai käydään seikkaperäisesti läpi yksittäinen rikos. Jos kirjoittaisimme pelkästään ilmiöistä, uutisen tai muun julkaisun yhteiskunnallinen asia saisi paljon vähemmän näkyvyyttä.
Bisneksestä ja klikkiuutisoinnista huolimatta Julkisen sanan neuvoston journalistin ohjeisiin sitoutuneet mediat tekevät pääosin valtavan työn siinä, että rikosuutisen uhrin oikeudet toteutuvat. Rikosuutisointi erottuukin true crimesta siten, että true crimea tekee yleensä korkeintaan kaksi ihmistä, kun rikosuutisoinnin yksityiskohtia hioo useampi silmäpari. Työhön käytetään aikaa, ja julkaisupäätöksen tekee usein päätoimittaja tai kanavan johto. Eri asia on se, onko joillain julkaisijoilla resursseja tai aikaa tehtä tätä prosessia hyvin. Esimerkiksi Vilhusesta kertova podcast tehtiin alle puolessa vuodessa, mutta teossa oli mukana monta ihmistä, ja yksi niistä oli Ylen etiikkapäällikkö. Hänen yksi tärkeimmistä tehtävistä oli pitää huoli siitä, että rikosten uhrit otetaan huomioon. Julkaisupäätös ei silti ollut hänen vastuullaan.
Uhrin läheisen ei kuulukaan ymmärtää true crimea tai rikosta. Podcast, elämäkerta tai muu kirjallisuus onkin mielestäni uhrien omaisia ajatellen yksi parhaista tavoista julkaista arkoja aiheita, koska se on kaikista helpoin jättää lukematta. Iltapäivälehdet ovat esillä joka paikassa, samoin televisio, mutta kirjan teksti vain silloin, jos sen hankkii ja lukee.
En itsekään lukisi uutisia, jotka käsittelisivät läheiseni kuolemaa. Henkirikoksen uhriksi joutuneen läheinen käy ihan erilaisia asioita läpi kuin muuten läheisensä menettänyt, mutta kun oma pikkuveljeni kuoli äkillisesti onnettomuudessa, en lukenut siitä kirjoitettuja artikkeleita, vaikka niiden otsikoita en voinut olla näkemättä.
En siis läheisenä todennäköisesti itsekään ymmärtäisi rikosuutisointia tai true crimea, mutta journalistina ymmärrän. En hyväksy rikoksia, mutta ymmärrän siihen johtaneet syyt.
Toimittajana tehtäväni ei ole tuomita ketään, mutta hiljaa itsekseni saan sadatella niin paljon kuin haluan. Toimittajana ensisijainen tehtäväni ei ole myöskään ajatella rikoksen uhreja.
Toimittajan yksi keskeisimmistä tehtävistä on sen sijaan kertoa julkisuuteen yhteiskunnallisesti tärkeää tietoa. Joskus – ja erityisesti tänä päivänä – niistä on vain tehokkainta kertoa rikosten tekijöiden näkökulmasta.
